jannekejo Jos sosialismia arvioidaan kapitalismin arvomittareilla, tulokseksi tulee automaattisesti, että sosialismi toimii vain jos se ei eroa kapitalismista.

Sosialismin ajan nostalgiaa

Haastan muutkin blogistit mukaan muistelemaan ”vanhoja hyviä aikoja” eli niitä aikoja, jolloin Neuvostoliitto oli voimissaan. Joku toinen – miksen minäkin – voisi kutsua noita aikoja kylmän sodan ajaksi. Joka tapauksessa ne olivat vanhoja hyviä aikoja. (”Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa ja Kekkonen ministeri vain”, kuten lauloi Irwin, mutta omat muistoni eivät mene ihan niin kauas.)

Riippumatta siitä, mitä nimitystä tuosta ajasta käytämme (kukin kutsukoon sitä miten haluaa), haastan kanssablogistini kirjoittamaan blogin silloin toisen tällöin, joka kertoo jotain nostagista tuosta menneestä ajasta, jolloin ihmisillä oli usko paremmasta tulevaisuudesta, luottamus solidaarisuudesta ja turvallisuudentunne (silloisen) nykyisyyden suhteen. Mielellään jonkin musiikin tai filminpätkän kera.

Aloitan Aki Kaurismäen elokuvan ”Varjoja Paratiisissa” (1986) loppukohtauksella, jossa lähdetään Neuvostoliiton lipulla varustetulla laivalla risteilylle Tallinnaan. Kyyneleet nousevat silmiini kun katson tuota. Tuntuu, kuin se olisi ollut eilen. Ja silti... Tosiasia on, että vuonna 1986 en tuntenut oloani sen turvallisemmaksi kuin nytkään. Olin esimerkiksi jo lakannut uskomasta siihen, että koskaan tulisin saamaan eläkettä.

Niin tai näin, tammikuussa -87 muutin Norjaan ja siitä alkoi uusi ja pari kertaluokkaa parempi elämä, joka kesti siihen asti, että muutin takaisin Suomeen -99. Sen jälkeen tunnelma romahti samalle tasolle kuin se oli ollut ennen Norjaan muuttoani, tai oikeastaan alemmas. Kysyin itseltäni, olinko tullut vahingossa muuttaneeksi Venäjälle. Siltä ihan oikeasti tuntui henkilöstä, joka 1987 oli muuttanut Suomesta Norjaan ja 1999 Norjasta Suomeen.

Sitä Suomea, josta muutin pois 1987, ei enää ollut olemassa 1999 kun muutin takaisin. Siitä oli vain jonkin sortin kolkko luuranko jäljellä. Ensivaikutelmani Suomesta ajaessani Turun satamasta kohti keskustaa pääsiäisenä -99 oli se, että kylmä tuuli viipotti autioita katuja pitkin tyhjiä kaljalaatikoiden pahveja ja tienvarsimainokset mainostivat Buranaa. Kun aloin katsoa telkkaria, havaitsin heti yhteiskunnallisen kylmyyden ja kovuuden. Kovin jätkä oli se, joka kohteli ihmisiä kaikkein tylyimmin ja häntä ihailtiin ja jäljiteltiin siitä hyvästä. Yritysjohtajat kilpailivat siitä, kenellä oli munaa irtisanoa eniten porukkaa ja kertoa siitä vähimmällä myötätunnolla. Kaikki tuollainen oli ollut Norjassa täysin tuntematonta ja olisi ollut halveksittavaa.

Vuonna -95 olin ollut käymässä Suomessa kesälomalla. Kun ajoimme isäni kanssa Turun satamasta kohti keskustaa, hän näytti minulle yhden rakennuksen ulkopuolella olevaa monenkymmenen ihmisen jonoa ja kysyi, tiedänkö, mikä jono se on. Sanoin, etten tiedä. Kun hän kertoi, että se on leipäjono ja ihmiset jonottavat leipää, purskahdin nauramaan, koska luulin, että se on vitsi. Hän ei sanonut mitään, mutta näin kuitenkin hänen ilmeestään, että se oli kaikkea muuta kuin vitsi.

Kuitenkin, kun nyt katson ja mietin tuota Kaurismäen elokuvaa vuodelta -86, mieleeni tulee, että tuon otoksen aikana Neuvostoliitto oli noin 70 vuotta vanha ja tuo videoklipissä oleva laiva näyttää hyvältä. Neuvostokansa oli kehittänyt itselleen teknologiaa ja omalla työllään, omassa ohjauksessaan ja omassa omistuksessaan soveltanut sitä, rakentanut mitä moninaisimpia vempaimia risteilyaluksista avaruusraketteihin asti. Ja vain muutama vuotta tuon elokuvan jälkeen kaikki romahti. Kansan omaisuus luovutettiin muutamien harvojen oligarkkien käsiin ja tavalliset tallaajat jätettiin oman onnensa nojaan käytännössä puutetta kärsimään. Boris Jeltsin sai juopotella siitä hyvästä, että kansan hyvinvointi uhrattiin. Ja kapitalismin kannattajat kaikissa maissa hurrasivat ”vapaudelle”...

Mutta, muistattehan vielä tuon ajan 1986? Se oli kuin eilen...

Tässä tuo Kaurismäen elokuvan loppukohtaus:

https://www.youtube.com/watch?v=bOYvq-Sj4Ls

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (45 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Kyseiseltä ajalta on paljon muistoja, jotka poikkeavat siitä, mitä nykypäivänä voisi kuvitella tapahtuvan.

Yksi dramaattisimmista muistoista liittyy erääseen keskiviikkoiltaan lämpimänä elokuun iltana 1968, kun isäni tuli töistä kotiin ja sanaakaan sanomatta linnoittautui makuuhuoneeseen kuuntelemaan radiota. Oven läpi kuului reporttereiden selostusta kaikilla mahdollisilla kielillä, kun hän sompaili putkiradion lyhytaalloilla.

Myöhemmin mustavalko-TV:n iltauutisista tuli sitten Lieko Zachovalovan raportointia Prahasta. Lieko tuli seuraavien kahden viikon kuluessa tutuksi ääneksi kaikille suomalaisille. Isoäitini totesi aina TV:n avatessaan, että "kuunnellaan taas kuinka Lieko laulaa!"

Täältä sitä kuuluu:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/lieko-zac...

Käyttäjän Granu kuva
Arto Granlund

Tuo Liekon itkunsekainen ihan ensimmäinen raportti Tsekkoslovakian tapahtumista on painunut ikuisesti nuoren miehen mieleen. Hattua nostin silloiselle SKP:n puh,joh. Aarne Saariselle joka tuomitsi tuon miehityksen, Taisto Sinisalo ei.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Juu, Saarinen oli suorasanainen ja selkeä. Verrattuna samassa videossa myöhemmin oleviin Karjalaisen ja Koiviston kiertelyihin ja kaarteluihin.

Käyttäjän jarmolauros kuva
Jarmo Lauros

Zachovalova oli ammattitaitoinen unohtamatta vuosien saatossa hyvää sumenkielen taitoaan.

Tomi Vaalisto

Kävin omalla autolla Neuvosto-Virossa 1984 ja tuliaisina toin neuvostovirossa valmistetut kaiuttimet.
Painavat kuin synti, mutta ääni on mahtava ja ne ovat käytössä edelleen.

Tuonaikaiset neukkukaiuttimet olivat paljon länsimaisia vakiokaiuttimia parempia, koska ne valmistettiin teknisin perustein ilman kompromisseja eikä koko tai paino ollut ongelma (paitsi kun niitä joutuu siirtämään).

Vielä vanhempi muistkuva on 60-luvun alussa kun pääsin pikkupoikana käymään Odessassa. Isäukko oli tuolloin förstinä Nesteen MS Prestossa ja pääsin mukaan. Pikkupojan muistikuvaan on jäänyt odessalaissirkuksen leijonat ja hauska pelle, delfiinit, hiekkaranta ja jäätelö. Tuo ranta oli todennäköisesti monellekin tuttu Arkadia.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Nostalgiasta puheenollen:

https://www.youtube.com/watch?v=T56eeICf7Ms

"Kun yhdistettiin etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki..."

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Lukiolaisten "kulttuurimatkalla" Leningradissa myimme vaatteita päältämme, kunnes taskumme olivat täynnä arvottomia ruplia. Menimme kirjakauppaan, jossa myytiin julisteita lihaksikkaista työläisistä sosialistisessa paratiisissa. Kikattelimme näille kuville, kun ihmiset viettivät tuntikausia jonottaen peruselintarvikkeita eikä esimerkiksi tuoreita kasviksia saanut mistään. Kaikki oli rempallaan, koska ihmiset ryyppäsivät työpaikoillaankin aamusta iltaan.

Jokin tuossa hulluudessa kiehtoi. Minulla oli pitkään noita natsihenkisiä kuvia ja Leninin muotokuvia huoneeni sisustuksena.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Muista, että tämä blogisti on toisessa blogissaan opettanut, että sosialismin auvoisuutta ei voi ymmärtää, jos todellisuutta tarkastellaan kapitalistisin kriteerein. Toisin sanoen, tavaran puute ja elintarvikkeiden jonottaminen on surkeutta vain kapitalismissa, ei sosialismissa, koska se kuuluu asiaan.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Hienoa Neuvostoliitossa oli se, että kaikki aina lopuksi järjestyi. Jos halusit olympialaisten maskotin Misha- karhun, bensaa tai olutta, niin ensimmäinen vastaus oli aina hapan " njet," mutta se oli vain merkki siitä, että ihmisiä piti lahjoa omalle puolelle. Sen jälkeen niitä etsivät sinulle miliisit, taksikuskit ja ohikulkijat. Suomen puolella eivät asiat järjestyneet siihen aikaan välttämättä edes rahalla.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #6

Juu, siellä oli oikein bisnes tuo asioiden järjestäminen. Vieraillessani Moskovassa vuonna 1987 syksyllä hotellimme ulkopuolella norkoili ovesta kadulle astuvia asiakkaita ryhmä kavereita. Kun kolleegani kanssa jäimme ulko-oven eteen pähkäilemään jotain liittyen tapaamiseen, jonne olimme matkalla, muuan gentlemanni lähestyi meitä ja kysyi: "Problems?"

Tuon kokonaisvaltaisempaa asiakaspalveluotetta tuskin muualta löytää.

Käyttäjän JariPirppu kuva
Jari Pirppu

Neuvostoliitto voimissaan??

Neuvostokansalaiset ei kyllä olleet,jonottaa piti ahkerasti ja joka paikassa ja vielä mustasta pörssistä lisää,,,-ei tavaratuotanto kyllä ollut lainkaan voimissaan,ainoastaan sotateollisuus ?

Aulis Saarijärvi

No, muistanhan minä 1970- luvulla, ollessani valtion herrakuski tapauksia itäsuunasta ja kommunismista. Kuski sai jo Seutulassa tulijoiden kasseista pullot pari votkaa. Joskus Steissin kulkukuilussa junasta tulijoilta, jonne autolla ei saanut tulla kuin CD-miehet. Mikään ei ollut kuitenkaan ilmaista! Nekin pullot tarkoittivat, että tulkki kertoi.
- Voihan kuski hankkia Rexonaa, kortongia ja sukkahousuja johtajallemme?
Piti kysyä paljonko. Sanottiin, että paljonko viisi votkaa olisi Suomen Alkossa. Sillä rahalla ostelet. Menin Tennispalatsin Anttilasta ostamaan kolme 24 kpl Sultan laatikkoa, kolme pienintä Rexona -pulloa, sekä kymmenkunta isointa mursukoon sukkahousupakettia. Rahassa voitin hieman, mutta votkan laatu oli parasta, mitä maailmassa valmistettiin!
Kerran sitten oli nuori tulkkinainen Tšekkoslovakiasta, joka halusi, että käsikynkkää kuljetan hänen SOKOS:selle.
- Minä makaan yhden yön kanssasi, kun ostat minulle jotakin pientä tuolta.
Ostos oli viisi punaista Tummeli- purkkia yleisrasvaa. Tulkki sanoi vielä kassan jälkeen, ettei hän tarvitse tätä ensiyötä varten.
- Huomaat herra, että olen liukas muutenkin.
Viisi Tummelia maksoi silloin ehkä 45 – 55 markkaa. Yöstä muistan yksityiskohtia vieläkin 40 vuoden takaa.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Edellä mainitsemani Moskovan reissu 1987 sai humoristisen lopun, kun pois lähtiessäni huomasin, että olin kadottanut passiin liitetyn maahantulokortin, jonka toinen osa piti luovuttaa passivirkailijalle maasta poistuttaessa.

Firmamme Moskovan konttorin yhteydessä oli silloin toimitilat myös toiselle suomalaiselle pörssiyhtiölle ja sen edustaja oli pyytänyt minua toimimaan kuriirina ja viemään Helsinkiin postitettavaksi joitakin kuoreen suljettuja asiakirjoja, koska posti Neuvostoliitosta olisi kestänyt liian kauan. Ne kuoret olivat minulla attasheasalkussani, jossa oli myös pullo kuohuviiniä, jonka olin ostanut Moskovan lentokentältä.

Kun saavuin passintarkastuspisteeseen asetin ensin salkkuni hihnalle ja ojensin sitten passini virkailijalle. Vasta siinä vaiheessa kävi ilmi, että maahantulokaavake oli hävinnyt. Selitin, etten tiedä missä se on. Virkailija kiljui, että en voi poistua Neuvostoliitosta ennen kuin se on löytynyt.

Samassa kuului tömähdys ja kilinää. Salkkuni oli pudonnut hihnalta lattialle ja rikki menneestä samppanjapullosta alkoi valua juomaa salkun saranapuolelta. Mieleeni tuli heti ne asiakirjat, jotka minun piti postittaa ja tempaisin passini takaisin virkailijalta sanoen, että menen pelastamaan laukkuni sisältöä. Putoamispaikka oli passintarkastuksen jälkeen muutaman metrin päässä.

Avasin salkun ja asetin kuoret tuolin päälle, sen jälkeen kaataen juoman ja lasinsirut vieressä olevaan roskikseen. Heiluttelin hiukan kuoria ilmassa ja laitoin ne sitten takaisin salkkuun. Sitten huomasin, että passintarkastaja asioi jo uuden matkustajan kanssa, joten poistuin niine hyvineni suoraan lähtöportille eikä kissa perään haukkunut.

Kotona sitten illalla ripustin pyykkipojilla kuoret kuivumaan kylpyhuoneen narulle. Postitin hyvällä aromilla varustetut kuoret asianmukaisesti seuraavana aamuna.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Tästä tulee mieleeni tuore tapaus -- viiden vuoden takaa -- toisesta entisestä itäblokin maasta Puolasta. Olin menossa Turusta lentokoneella Gdanskin kautta Lontooseen ja olin printannut kotona lentolipun toistakymmentä vuotta vanhalla mustesuihkuprintterillä, joka ei enää ollut ihan parhaassa vedossaan.

Turun lentokentällä tuon lipun viivakoodia luettiin varmaan toistakymmentä kertaa ennenkuin skanneri sen hahmotti. Gdanskissa virkailija sen sijaan yritti vain kaksi kertaa ja kun se ei onnistunut, viittoi minulle, että mene koneeseen vain...

Aulis Saarijärvi

Muistelen toisenkin tapahtuman, kun se oli hieman erilainen. Herrani, eli ajettavani oli puolueensa puolesta Lauttiksessa silloisen FinnStroin tiloissa virkahommissa. Oli korkeita NL -vieraita ja odotettiin rajan taakse suurta urakkaa. Venäläisten pomona oli viisivuotissuunnitelmaviraston pääjohtaja. Hän kertoi, että oli ollut nuorena luutnanttina tuolla ”meidän tukikohdassamme Kirkkonummella” Nyt häntä kovin kiinnostaisi käydä siellä, jos se sallittua? Finnstroin johtaja Risto Kangas-Ikkelä kielsi kuskiaan menemästä yhtiön autolla. Tokaisi, että menköön valtion autolla! Erittäin epäviisas teko häneltä, eikä ensimmäinen laatuaan.
Minä herrani, pääjohtaja ja tulkki loikkasimme autoon ja ajelimme pitkin Kirkkonummea ja Upinniemeä siellä täällä. Jotakin mies muisti ja kaikki muu oli liian uutta ja erilaista. Kertoi jostakin paikasta, jossa oli jo pajukko, että siinä oli ollut lentokentän pää ja rakennus, jossa kaikki suomalaiset siviilivaatteet olivat säilössä. Betonikivijalka oli vielä nähtävillä.
- Miksikö? Siksi, että voimme tarvittaessa pukea 800 sotilastamme suomalaisiksi ja laittaa ne Helsinkiin sabotoimaan viikko ennen hyökkäystä. Päälle nauroi, kun näki ilmeemme.
Minulle soitettiin kolmen vuorokauden kuluttua Tehtaankadulta ajotoimistoon. Sanottiin, että voisin pysähtyä vartin päästä Muukalaisenkadun puolella, niin saan pääjohtajan lahjan ajostani Porkkalassa. Luulin saavani jonkun venäläisen taideteoksen, mutta paketissa oli kolme votkaa, kolme samppakiluja, viisi 500 g lasipurkkia sammenmätiä ja viisi kartonkia NL tupakkaa! Votkat pidin itse. Muut myin Liisankadulla pientä siirtomaakauppaa pitävälle naiselle.

Käyttäjän arirusila kuva
Ari Rusila

Norjalaiset olivat/ovat hyvin aktiivisia bisneksentekijöitä Murmanskin alueella. Joskus 90-luvun alussa olin norskien kanssa samassa bussissa Murmanskista Rajajoosepissa kun venäläistulli käski purkaa autosta ostokset. Tämä olikin melkoinen urakka kun norjalaisporukka oli mustanpörssin ruplilla ostanut maasta kaikenlaista. Niinpä bussin viereen sitten lastattiin kymmeniä sinkkiämpäreitä, laatikoittain kristallia, Lenin-patsaita ja puumaatuskoja ja suurimpana kaikesta täysimittainen biljardipöytä. Ostosten selvittely olisi varmaan vienyt tuntikausia joten tullimiehet totesivat harasoo ja hyvää matkaa. Me suomalaiset sentään kätkettiin laittomat ruplat metsään ennen rajaa seuraavaa kertaa varten.

Käyttäjän ManuKorkman kuva
Manu Korkman

Eräs latvialainen tuttavani voitti Neuvostoliiton mestaruuden jossakin moottoripyöräilylajissa alle kaksikymppisenä. Hän sai saavutuksestaan palkinnoksi henkilöauton. Hänen yliopistossa työssä olevat vanhempansa olivat jonottaneet omaa autoa yli 18-vuotta, eikä sen saaminen ollut vieläkään näköpiirissä.

Käyttäjän arirusila kuva
Ari Rusila

Olen käynyt työn ja muun puitteissa neukkulassa ja Venäjällä toista sataa kertaa ja pidän suuresti niin näkemästäni luonnosta - pl ympäristötuhoalueet - kuin tapaamistani tavallisista ihmisistäkin. Liki poikkeuksetta siellä on ollut myös h-tin mukavaa. Venäjään vaan liittyy ehkä sama tapa kuin suomalaisten pikkujoulujen suhteen eli se mikä tapahtuu Venäjällä jää Venäjälle. Siksi parhaita tai mieleenpainuvimpia kokemuksia tuskin näkyy täällä kommenteissa kuin blogeissakaan - ehkä hyvä niin.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Yleisesti tiedettiin Neuvostoliitossa loikkausta suunnittelevien keskuudessa, että Suomesta ei auta hakea turvapaikkaa, vaan jos Suomen kautta yritti paeta, niin sitten oli paras päästä Ruotsiin ennen viranomaiskontakteja. Tiettävästi Pohjois-Suomessa oli myös jonkinlainen ryhmä auttajia, jotka kuskasivat silloin tällöin itärajan yli kävelleitä autolla Haaparantaan. Viktoria Mullova oli yksi kuuluisimmista tuollaista reittiä käyttäneistä 1980-luvulla.

Useimmat kiinni jääneet loikkarit Suomi palauttikin Neuvostoliittoon alta aikayksikön, mutta joidenkin kohdalla tehtiin poikkeuksia. 1970-luvun puolivälin tienoilla saapui Suomeen Virosta kanootilla meloen muuan Liettuan juutalainen ja pyysi turvapaikkaa matkustaakseen Saksaan. Asia nousi sen verran suuriin otsikoihin, että sisäministerinä toiminut Pekka Tarjanne allekirjoitti turvapaikkapaperin henkilökohtaisesti. Neuvostoliitto ei tiettävästi asiaan puuttunut.

Paria vuotta myöhemmin kaksi nuorukaista kaappasi Aeroflotin koneen Neuvostoliitossa ja määräsi sen lentämään Tukholmaan. Kone laskeutui kuitenkin Helsingin lentokentälle ja intensiivisten neuvottelujen jälkeen pojat antautuivat, jonka jälkeen heidät palautettiin. Koneen vierelle oli tuotu jo silloin pienkone, jolla poikien oli määrä päästä lentämään Kööpenhaminaan, mutta kerrottiin, että Neuvostoliiton suurlähettiläs Stepanov oli itse kentällä ohjaamassa tapahtumien kulkua ja ärjynyt Suomen viranomaisille, että se kone ei lähde mihinkään.

80-luvulla neljä virolaisnuorukaista meloi kumiveneellä Suomeen, jonka kautta he vaivihkaa poistuivat Ruotsiin saaden siellä turvapaikan. Kaksi heistä palasi myöhemmin Suomeen ja joutui täällä vankilaan kultasepänliikkeen ryöstämisestä.

Käyttäjän kyy kuva
Mark Andersson

Harri Sirola kuvaa unohdetussa kirjassaan "Kaksi kaupunkia" sitä, kun he kaverinsa kanssa salakuljettivat kumiveneellä Suomenlahden ylittäneet kaksi virolaista Tukholmaan. Moka oli siinä, että laivalle mentiin Ladalla, ja Ruotsin puolella oli jokin tehotarkastus meneillään. Kunnollinen tullimies katsahti kuskin penkillä ajavaa Sirolaa silmiin ja näki muutkin kolme, ehkä ymmärsi mitä oli tekeillä, ja antoi auton mennä. Kaverit vietiin USAn Tukholman lähetystöön.

Tuota kirjaa ei WSOY uskaltanut julkaista 80-luvun lopulla, joten kirjailija vaihtoi Gummerukseen, joka julkaisi sen kuitenkin vasta kun NL kaatui. Tässä kirjassa kerrotaan Neuvosto-Viron todellisuudesta luultavasti ensimmäisenä – Sofi Oksasen kirjat tulivat vasta paljon myöhemmin, vaikka niitä pidetään rohkeina ensimmäisinä avauksina aiheesta.

Pekka Iiskonmaki

#24
Harri Sirola teki Virossa paljon haastatteluja ja kirja ilmestyi hänen kannaltaan liian myöhään.

Eräs taksikuski ja tarjoilija olivat hänen tietolähteitään.

Harri masentui kovan urakan jälkeen ja päätti itse päivänsä junan alle.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Lentokonekaapparit Sheludkov ja Sagirnjak ikuistettiin Tuomari Nurmion biisiin, joka varmaan jostain internetin syövereistä löytyy.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Junnu Vainio puolestaan riimitteli kumivenepojista biisin:

https://www.youtube.com/watch?v=VbFyx_24t7c

Käyttäjän ilkkasiren62 kuva
Ilkka Sirén

Neuvostoliitossa (Tallinnassa) vierailu sai ikävän käänteen kesällä 1985. Jonotin passintarkastukseen ja havaitsin, että edessä olevalla vanhalla herrasmiehellä on Ruotsin passi. Tämä oli hiukan poikkeavaa, koska muut matkustajat näkyivät olevan suomalaisia. Keskustelin tämän herran kanssa ja sitten tuli hänen vuoronsa näyttää passinsa. Alkoi huuto ja sättiminen ja oli vähää vailla, että passintarkastaja olisi käynyt kiinni vanhukseen. Minä hätkähdin aika tavalla ja syynä oli se, että tällä Ruotsin kansalaisella oli virolainen nimi. Hän oli syksyllä 1944 onnistunut pääsemään Ruotsiin. Neuvostoliitossa ei hyvällä katsottu sitä, että petturit saavat tulla maahan ihan muina miehinä.

Tallinnassa käyminen neukkuaikana oli siinä mielessä mukavaa, että en ole koskaan ollut niin tyytyväinen palatessani lomalta kotiin, täällä oli asiat hyvin verrattuna itänaapuriin.

Käyttäjän jannekuusi kuva
Janne Kuusi

Tuosta Kaurismäen leffasta tulee mieleeeni se, kun olin edustamassa suomalaista elokuvaa Neuvosto-Virossa 80-luvun lopulla, niin edustin siellä omieni lisäksi myös tätä "Varjoja paratiisissa" -elokuvaa. Neuvostoliitto natisi liitoksistaan jo, ja virolaiset pitivät elokuvasta, mutta yhtä mieltä sikäläiset olivat siitä, että loppukohtaus veti maton koko leffan alta. Yritin selittää, että huumorillakin saattaisi olla osuutensa, mutta virolaiset olivat raivoissaan tällaisesta pyhäinhäväistyksestä: Neuvostoliitto kuvattiin jonkinlaisena onnelana.

Lopulta kun raivo lähenteli käsirysyä, oli pakko korostaa sitä, että enhän minä tätä leffaa tehnyt ja vieritin syyn Kaurismäen niskoille. Virolaiset pitivät ohjaajaa raukkamaisena, kun ei ollut tullut mukaan saamaan turpaansa.

Selvisin rökitykseltä vain, kun en uskaltanut lähteä enempää puolustamaan tätä kohtausta, jota itse pidän hienona.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Muistaakseni Calamari Union päättyy kohtaukseen, jossa lähdetään soutamaan Viroa kohti. Ja Ariel taisi päättyä siihen, että lähdettiin laivalla oliko se nyt Meksikoon vai minne. Jonkinlainen Satumaa-teema ("Aavan meren tuolla puolen...") tuntuu Kaurismäellä olevan ja minusta se on täysin ymmärrettävää. Kuvaa suomalaista sielunmaisemaa hyvin. Kaurismäki itse asuu tietääkseni nykyään Portugalissa.

Pekka Iiskonmaki

#20

Janne Kejolle suosittelen Nurga baaria Tallinnassa. Kerro siellä voimakkaasti mielipiteitäsi.

Siinä on politklinikka ihan vieressä.

Sinne on helppo hoippua, kun on saanut vastakaikua ajatuksilleen.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo Vastaus kommenttiin #32

Kiitos vinkistä. Toistaiseksi tämä blogipalsta riittää minulle ihan hyvin tuohon tarkoitukseen.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #32

Ihmettelin sillä Tallinnan reissulla 1974 miksi paikallisessa musiikkibaarissa Tallinna Kaubamajan alakerrassa sijainneen Kevad-Ravintolan yhteydessä ei ollut ollenkaan venäläisiä. Se oli tupaten täynnä eestiläistä nuorisoa ja baaritiskin päälle kiinnitetytsä TV:stä tuli Syksyn Sävel ohjelmaa suorana Helsingistä.

Uusi eestiläinen ystäväni Edward Megine (jota aloimme kutsua Mäkisen Eetuksi) valisti meitä siitä, että venäläiset ja eestiläiset eivät milloinkaan käy samoissa ravintoloissa, koska silloin tulee aina tappelu.

Erään toisen eestiläisen kaverin isä kysyi onko totta, että suomalaisissa nuorissa on paljon kommunisteja. Vastasin asian olevan niin, sillä silloin elettiin vielä taistolaisaikaa. Hän puisteli päätään ja totesi: "Ei täällä Nuevostoliitossa kylläkään ..."

Käyttäjän ilkkasiren62 kuva
Ilkka Sirén Vastaus kommenttiin #35

Mitäpä sitä neuvostoeestiläinen voi tietää kaikista ulkomaisista kotkotuksista. Ulkomailla voi kohdata kaikenlaisia kummallisuuksia, yhdet ovat kommunisteja ja toiset venyttävät alahuultaan levyllä.

Pekka Iiskonmaki Vastaus kommenttiin #35

#35
Kevad oli Kaubamajan yläkerrassa ja Wana Toomas oli alakerrassa, mutta Raekoja platsilla.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #43

Menimme sisään alakerran ovesta sieltä sivukadulta ja oven yllä luki "Kevad". Oven edessä oli jonoa ja eestiläinen kaverimme pyysi meiltä purkkapakkauksia ja pari ruplaa. Sitten hän meni jonon ohi kolkuttamaan ovelle ja vanha portsari tuli avaamaan. Kaverimme ojensi ruplat ja purukumit portsarille, joka vinkkasi meille sanoen: "Tulge sisse!"

En muista, että olisimme menneet yläkertaan, vaan siinä samalla tasanteella, korkeintaan muutamaa rappua ylempänä, oli aula ja narikka. Toisella puolella oli ravintolasali ja vasemmalle käännyttiin pieneen baariin, joka oli hyvin suomalaisittain kalustettu hevosenkengän muotoisine baaritiskeineen ja pienine pöytineen. Tämä oli siis syksyllä 1974. Ehkä paikkoja muutettiin jossain vaiheessa myöhemmin?

Pois lähtiessämme ostimme narikasta mukaan kaksi pulloa vodkaa, jotka maksoivat seitsemän ruplaa kappale. Kävelimme sieltä Edward Megisen kämpälle jatkoille.

Pekka Iiskonmaki Vastaus kommenttiin #44

#44
Taidatkin olla oikeassa.

80 -luvulle tultaessa Kevad ravintolan suosio laski, kun tuli uusia paikkoja.

Olumpialaisten myötä tuli useita uusia paikkoja ja mm. Viru hotellin yökerho

Kevad ravintolassa oli myös 90 -luvulla pieni tulipalo. Se kutteperkkaseinä paloi.

Vodka pullo maksoi kaupassa vuonna 1974 3,14 rublaa, joten muistikuvasi ravintolahinnasta on oikea.

Käyttäjän ilkkasiren62 kuva
Ilkka Sirén

Neuvostovirossa oli yksityisyrittäjyydelle saatu luotua edellytyksiä. Kysyin Tallinnassa v. 1980-luvun puolivälissä mustan pörssin kauppiaalta, että miten hän voi tehdä hommaansa kokopäiväisesti, koska osto- ja myyntitoiminta ei kuitenkaan ollut hänen virallinen ammattinsa. Hän kertoi olevansa talonmies mutta ei ole niissä hommissa ollut oikeastaan koskaan. Hän kertoi, että hän maksaa naapurin talonmiehelle siitä, että tämä hoitaa hänenkin hommansa. Tämä oli huomattava etu, työtä oli sen verran vähän, että järjestely toimi kitkatta. Mustan pörssin kauppias eleli neuvostoliittolaisittain hyvin, hänellä oli Lada Samara, jonka oli hankkinut Muurmanskista ja naapuritalon talonmies sai kolminkertaista palkkaa kauppiaalta.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Vastaavasti vuonna 1974 Viru-hotellissa Tallinnassa eräs tyköistuvaan muodikkaaseen pukuun sonnustautunut nuori trokari kertoi maksavansa muutamalle kerrosvahdille yhden ruplan joka aamu, niin hän tietää voivansa työskennellä niissä kerroksissa aina kyseisen päivän kenenkään häritsemättä.

Tämä tapahtui siinä vaiheessa, kun olin huoneessani myymässä hänelle sateenvarjoani ja kysyin eikö hän jää kiinni, kun hissien vieressä on joka kerroksessa vahdit pulpettien takana. Inturistin opas oli juuri vähän aikaa aiemmin hotelliin saapuessamme korostanut meille, että kaupustelu on EHDOTTOMASTI kiellettyä.

Käyttäjän ilkkasiren62 kuva
Ilkka Sirén

Talonmies-trokari oli maksanut Viru-hotellin kerrosvalvojalle sen verran hyvin, että valvoja oli lähinnä trokarin assarina.
Eräs toinen trokari pyysi, että toisimme Viru-hotellin huoneessa myymämme kassillisen vaatteita hänelle seuraavana päivänä klo 11.00 hotellin läheiseen porttikäytävään. Tämä trokari ei ollut maksanut valvojalle ja siksi hän sai vaatteensa vähän viiveellä. Kovin oli luottamus Suomipoikaan voimissaan.

Pekka Iiskonmaki

#21
Hän antoi oman talonmiehen palkkansa naapurin talonmiehelle.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Mielestäni Varjoja paratiisissa -elokuvan loppu edustaa kaurismäkeläistä minimalismia, jossa jopa visiitti meriteitse Tallinnaan merkitsee luxusta. Ratkaisu on täysin linjassa elokuvassa esitettyyn elämänmuotoon ja vaikkapa tapahtumapaikkoihin nähden.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Kävin aikanaan Neuvostoliitossa vain yhden kerran (Venäjällä en ole käynyt kertaakaan), kesällä 1981, ystävyyskaupunkien (Uusikaupunki - Novgorod) välisessä urheiluottelussa suunnistajan ominaisuudessa. Tuohon aikaan en ymmärtänyt enkä välittänyt yhteiskunnallisista asioista pätkääkään, joten en osannut maata sillä silmällä katsoa.

Viime vuosina on tullut mieleen, että oli harmi, etten osannut tutustua Neuvostoliittoon siihen aikaan kun se vielä oli olemassa. Koetan nyt tutustua Pohjois-Koreaan niin kauan kuin se on olemassa (toivottavasti kauan).

Joka tapauksessa tuosta urheilureissusta... Joukkueeseemme kuului kaksi ampujaa, yksi keihäänheittäjä ja muistaakseni neljä suunnistajaa. Jo junassa menomatkalla tuli rajatarkastuksessa pieni erikoistilanne kun toinen ampuja olikin päättänyt ottaa mukaansa vain yhden aseen, vaikka tuontilupa oli kahdelle. Heräsi siis kysymys siitä, minne on yksi ase kadonnut. No, selittämällä siitä selvittiin ilman sen kummempia.

Heti rajanylityksen jälkeen konduktööri alkoi myydä teetä ja keksejä. Lasillinen teetä ja keksi tai pari maksoivat muutaman kopeekan.

Leningradissa nousimme junasta ja matka jatkui noin 120 km päässä olevaa Novgorodia kohti pakettiautolla. Ensimmäiset 100 km olivat yhtä suoraa pellon keskellä ilman mäkiä. Ihmettelimme, miten kuski pysyi hereillä. Sitten tuli mutka ja toinen suora, 20 km ja olimmekin jo perillä.

Meille annettiin taskurahaa, jotta voisimme ostaa mitä haluamme. Omat toiveeni olivat vaatimattomia, kuten aina, enkä tainnut koko reissun aikana ostaa muuta kuin pari jäätelöä. Suurin osa rahoista jäi taskuun matkamuistoksi.

Suunnistuskilpailupäivä oli helteinen ja kävin ennen lähtöä kastautumassa kilpailuvaatteet päällä läheisessä joessa. Se viilensi hetkeksi, mutta jo kilometrin juoksun jälkeen vaatteet olivat taas kuivat.

Kiinnitin metsässä huomiota siihen, että mäntyjen kylkiin oli tehty viiltoja ja niiden alla oli pihkankeruuastioita. Sellaista en ollut Suomessa nähnyt.

Kisan jälkeen juttelin paikallisten suunnistajien kanssa. En itse osannut venäjää, mutta he osasivat hiukan englantia ja sitäkin paremmin saksaa. He olisivat halunneet ostaa kompassini, mutta en myynyt kun he tarjosivat siitä liian vähän. Myöhemmin olen hieman häpeissäni ajatellut, että olisin ihan hyvin voinut lahjoittaa kompassini heille. Mutta olin silloin vielä kovin nuori.

Lopulta palasimme pakettiautolla majapaikkaamme. Olin kisan aikana hikoillut itseni kuivaksi ja kun matkalla majapaikkaan pysähdyimme hetkeksi taukopaikalla ja sain vettä juotavakseni, paitani kastui läpimäräksi hiestä heti veden nielaistuani.

Yhtenä iltana meille tarjottiin tapaamis- ja keskustelutilaisuus (englanniksi) paikallisen nuorison kanssa. Koska en ollut yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut, en osannut mitään oikeasti kiinnostavaa jutella, valitettavasti. Puhelimme tyhjänpäiväisyyksiä. Ainoa konkreettinen muistikuva tuosta keskustelusta on, että kysyin jotain uskonnonharjoittamisesta, mutta en muista enää mitä he siihen vastasivat. Oikeasti minua ei uskontokaan kiinnostanut hiukkaakaan, mutta olin siinä käsityksessä, että neuvostoliittolaisten kanssa keskusteltaessa pitää aina ottaa esille tuo teema.

Yhtenä iltana kävelimme kaupungin kaduilla ja irrallaan ollut kiukkuisen oloinen koira lähestyi meitä haukkuen. Sain sen rauhoittumaan ystävällisellä lepertelyllä ja tästä hyvästä minulle annettiin myöhemmin suunnistusseuramme joulujuhlassa hengenpelastusmitali.

Keihäänheittokilpailun aattona ryypiskelimme (minä tosin en siihen aikaan käyttänyt alkoholia) matkamme isäntien kanssa ja yksi seurueestamme alkoi kehua, kuinka hyvä meidän keihäänheittäjämme on. Tämä puolestaan hyssytteli, että ole hiljaa tai ne hankkivat huomiseksi Dainis Kuulan heittämään.

Kansojemme välisestä "ystävyydestä" (lainausmerkeillä tai ilman) näin pari pilkahdusta. Kun meiltä kysyttiin aamupalapöydässä, oliko kahvi hyvää ja sitä juoneet sanoivat, että oli, niin meitä kehotettiin ottamaan lisää. Seurueemme "puhemies" vastasi, että kahvi oli niin hyvää, että yksi kupillinen riittää yllinkyllin. Itse en tuohon aikaan juonut kahviakaan, joten en osaa mitään todistusta antaa kahvin laadusta.

Toinen pilkahdus tuli ilmi kun seurueemme johtaja kiinnitti paikallisen kaupunginjohtajan paidanrintamukseen kaupunkimme pinssin. Vahingossa hän pisti neulan ihon läpi, mutta kaupunginjohtaja piti hymynsä ilmeenkään värähtämättä ja mitään sanomatta.

Ainiin, ostinhan minä jäätelön lisäksi jonkinlaisen joulupullakakun: pullaa, jossa rusinoita ja tomusokeriglaserointi. Söin siitä osan ja jätin loput hotellihuoneen pöydälle seuraavaa päivää varten. Seuraavana päivänä siinä oli iso joukko pieniä sokerimuurahaisia syömässä. Sain ne kuitenkin helposti varisteltua pois eivätkä ne paljon syöneet, joten kaikki hyvin.

Ihan kiva reissu, mutta kuten sanottu, en oman rajoittuneisuuteni takia saanut siitä maksimaalisesti irti enkä sitä tuolloin edes ymmärtänyt.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

"... en oman rajoittuneisuuteni takia saanut siitä maksimaalisesti irti..."

- Kovin, kovin tuttua! Miniäni käytti vastaavasta kokemuksesta ilmausta "ei osannut arvostaa". Jokainen on tietysti kiinnostunut jostain, mutta kukapa kykenisi arvostamaan kaikkea kokemaansa?

Oma äitini ilmeisesti suunnitteli, että hänen pojastaan tulisi Somebody, ja niinpä hän järjestikin minulle kouluvuosinani yhtä sun toista fiksua, jonka turvin voisin "erottua massasta". Lopputulos on kuitenkin totaalinen Nobody, koska en kyennyt arvostamaan enkä varsinkaan hyödyntämään tarjottuja mahdollisuuksia.

PS. Ylläesitetty ei liity erityisesti neuvostonostalgiaan, vaan ikiomaan henkilöhistoriaani.

Pekka Iiskonmaki

WC-paperia ei saanut kuin tiskin alta. Se oli kallista. Siivoojan kuukausipalkalla sai 30 rullaa.

Hirssivelli veteen keitettynä ja ruislimppu oli ruokana.

Pravdan muste tahrasi käsiä ja takapuolta enemmän kuin Izvestian muste.

Paras takapuolen pyyhintään oli Rahva Hääl.

Käyttäjän ilkkasiren62 kuva
Ilkka Sirén

Hotellissa oli vessapaperia. Sillä oli sellainen erikoinen ominaisuus, että se ei soveltunut vessapaperiksi. Sanomalehtipaperi oli sen sijaan, kuten mainitsemasi Rahva Hääl, vessapaperina parempaa. Vessapaperilla oli voipaperin ominaisuuksia. En tutustunut paikalliseen voipaperiin, jos sellaista oli edes saatavilla.

Pekka Iiskonmaki

#41
''En tutustunut paikalliseen voipaperiin, jos sellaista oli edes saatavilla.''

Myynnissä oli joskus ''pergamin'' ja alumiiniumrullid.

Vieläkin muistelen kaiholla niitä paksuja alumiiniumrullia.

Niissä ei metallia säästelty ja niitä pystyi käyttämään useita kertoja.

Kukkakimppu pysyi kasassa pelkällä alumiinista tehdyllä tupella tyvipäähän.

Muita koristeita ei niihin kukkiin ollut antaakaan.

Käyttäjän opehuone kuva
Esa Mäkinen

Virolaisten luontoharrastajien kanssa retkeily oli huimaa seikkailua. He pääsivät kokemaan koko Neuvostoliiton luonnon ihmeet aika vapaasti. Asiantuntemus ja kaikinpuolinen pätevyys oli heillä aivan uskomattomalla tasolla. Ja se ”itäkätevyys”! Koska juuri mitään ei voinut ostaa, se tehtiin itse. Makupusseihin kerättiin itse untuvat, rinkatnkehikot hitsattiin lentokonetehtaalta vohkitusta alumiinista jne.
Baikalille lähtiessä rinkoista heiteltiin pois yhtä sun toista meikäläisten tärkeänä pitämää varustetta. Tilalle tungettiin votkaa ja lihasäilykkeitä. Niillä sitten maksettiin kaikki tarvittava reissulla. Jopa se laiva, joka porukkaa Baikalilla kuljetti.

Käyttäjän jarmolauros kuva
Jarmo Lauros

Kaipaan Neuvostoliittoa. 1960-luvulla olin minäkin herra poiketessani Leningradissa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset